Hyvinkään nimismies sai vuonna 1939 tehtävän siirtää eri puolille paikkakuntaa haudattujen punaisten jäännökset yhteishautaan uudelle hautausmaalle. Hyvinkäälläkin on ollut useita epävirallisia hautapaikkoja, kuten hiekkakumpu rautatieasemaa vastapäätä ja Sahanmäessä sijainnut nykyään Surujen puistona tunnettu teloituspaikka.

Joidenkin kansalaissodassa kadonneiden kohtalo selvisikin vasta vanhojen joukkohautojen avaamisen yhteydessä. Kaivamassa kerrotaan olleen harvoja, mutta hautaamassa sen sijaan oli suuri joukko saattoväkeä. Siunaustilaisuus järjestettiin toukokuun 21. päivä 1939 ja tämän muistomerkin ovat Hyvinkääläiset työväenjärjestöt yhdessä pystyttäneet.

Vuoden 1918 sisällissotaan ottivat Hyvinkääläiset työläisnaiset osaa punakaartin riveissä ruoanlaittajina ja sairaanhoitajina sekä myös asetta kantaneina sotilaina. Valkokaartia tukemaan saapuneet saksalaissotilaat saavuttivat Hyvinkään huhtikuun 20. päivä. Osa hyvinkääläisnaisista oli tässä vaiheessa siirtynyt jo pohjoisemmille rintamille.

Valkoiset etenivät kuitenkin voittoisasti kohti pohjoista, ja suurin osa hyvinkääläisnaisistakin oli vangittu tai antautunut 1. toukokuuta mennessä. Toukokuun 8. pnä alkoi kahden viikon ajanjakso, jonka kuluessa teloitettiin 53 % kaikista Hyvinkäällä surmatuista. Hyvinkäällä tapettiin kaikkiaan 160 henkilöä. Se merkitsee, että paikkakunnalla teloitettiin Uudenmaan läänissä toiseksi eniten punaisia; vain Helsinki vei kyseenalaisen voiton. Hyvinkääläisiä punaisia kuoli valkoisen terrorin uhreina 112.

Hyvinkäällä oli kaksi vankien säilytyspaikkaa: miesten ja naisten vankila. Miehiä säilytettiin aseman kohdalla radalle viettävässä rinteessä sijainneessa kaksikerroksisessa tiilirakennuksessa, naisten säilytyspaikkana taas oli silloinen aseman puukoulu.

Punaisiksi luokiteltuja hyvinkääläisnaisia tiedetään menehtyneen sisällissodan jälkiselvittelyissä ainakin 27 – heistä suurin osa Lahden ja Hämeenlinnan seudulla, missä viimeiset taistelut käytiin. Siispä myös hyvinkääläisnaisia joutui suurille vankileireille, kuten esimerkiksi Hennalaan, jossa naisvankeja oli Marjo Liukkosen lisensiaattitutkimuksen mukaan yli 2200. Aiemmin luvun kuviteltiin olevan vain reilu 300 naista.

Vankileireillä oli aivan tavallisia ihmisiä. Vankien joukossa oli raskaana olevia naisia sekä pienten lasten äitejä, joita ei kuitenkaan kohdeltu muita lempeämmin. Esimerkiksi Hennalassa naisia on raiskattu ja pidetty nälässä ja janossa. Punaisia äitejä ei hyväksytty ja heidän lapsensa koettiin rasitteeksi. Lapsia ei virallisten tietojen mukaan pitänyt olla leireillä, mutta todellisuudessa sinne päättyi monen suvun tarina.

Valkoisen terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona punaisia teloitettiin 2 500–3 000 henkeä. Hans Kalmin joukot ampuivat Hennalassa toukokuun aikana jopa 200 punaisiin lukeutunutta naista, heistä iso osa punaisten joukkojen sairaanhoitajia. Teloituksissa menehtyi kaiken kaikkiaan 300–600 naishenkilöä.

Lahdessa ammuttujen naisten keski-iän on sanottu olevan noin 20 vuotta. Itse asiassa on tutkittu, että kaikki teloitetut eivät suinkaan olleet aikuisia naisia, sillä surmattujen joukosta on löydetty kolmekymmentä 17-vuotiasta ja 25 vieläkin nuorempaa tyttöä. Nuorimmat olivat vain 14- ja 15-vuotiaita lapsia. Lahdessa teloitettujen naisten joukossa oli myös nuoria äitejä, joilta jäi orpoja. Punaisten nuorten kaupunkilaisnaisten teloitus oli osa valkoisten harjoittamaa etnistä puhdistusta, jollaista ei ole ennen tai sittemminkään Suomessa nähty.

 

Mun isäin lepää sorakuopas tuolla,

hän on tutkimatta teloitettuna.

Ja äiti raukka nukkuu nurmen alla

rauhallisna uinuu viime untansa.

Heidän haudallensa istutan mä ruusun

ja sen kostutan mä kyynelilläni.

Sitä ruusua ei sortovalta kaada,

sen puolest’ annan vaikka henkeni.

Kerran vielä tullee toisenlainen aika.

Kerran sortovalta vahva lannistuu.

Kansa sorrettu rivinsä kun nostaa

lahtarit ne silloin kauhistuu.

Silloin köyhä kansa niiltä vallan ottaa.

Silloin uusi aika koittaa työläisten. Si

lloin poistamme me sortovallan kahleet

ja punaorvon valan vannomme.

”Punaorvon vala”